Oli häät, oli kivaa

Häitä siis vietettiin viime lauantaina, ja kaikki eteni suunnitelmien mukaan jollei paremmin. Sääkin suosi toden teolla! Edes kampauksesta ja meikistä ei tarvinnut jupista (vaikka äiskä sekä sulhanen kauhistelivat koemeikkiä sanoin "onpa se musta"), kukaan ei tärvellyt vaatteitaan, kaikki vain sujui ihmeellisesti.

Päivä alkoi klo 8.30 kampaajalla, jonne bestman minut ja kaason kuskasi. Istuimme laitettavina, ja kävipä sulhanenkin saamassa hieman väriä kasvoilleen ja tököttiä kuontaloonsa. Pukeuduimme kampaamon alakerrassa ja odottelimme malttamattomina kunnes bestman ja sulhanen saapuivat noutamaan meidät kuvauspaikalle.

Hääkuvamme otettiin Mansikkasaaren kauniissa merimaisemissa, muurahaisten, heinäsirkkojen ja sekalaisten pörriäisten parissa. Poseerausasennot olivat aivan kamalia - jostain syystä epäilen, että sulhanen pääsi paljon helpommalla ja morsian-parka vain joutui vääntäytymään mitä epäinhimillisimpiin solmuihin - mutta lopputulos vaikutti onnistuneelta. Samassa paikassa yhytimme kaksi polttariporukkaa, joista toisen päähenkilö oli seurakunnastani tuttu, ensi viikonlopun morsian.

Räpsimisen jälkeen seurasi jälleen vartomista, mutta käytimme ajan hyväksemme ja popsimme viinirypäleitä, kiinnitimme koristeet hääautoon ja yritimme kaason kanssa epätoivoisesti korjata tuulen ja häikäisevän auringon takia valuneita meikkejämme. Mansikkasaaresta on varsin lyhyt matka vihkipaikallemme Palosaaren kirkkoon, joten lähdimme vasta noin klo 13.40.

Kirkon takahuoneessa jatkoimme meikkien korjausta lähes yhtä epätoivoisesti, tällä kertaa veljeni vaimolta lainatuilla välineillä. Lopulta kaaso ja bestman häipyivät kirkon etuosaan ja jäimme kolmistaan suntion kanssa. Tämä antoi tarpeellista hengitysopastusta, tarpeellista siksi, että näytimme molemmat unohtaneen hengissä säilymisen perusehdon. Jännitys oli erilaista kuin koskaan ennen missään tilanteessa (sitä paitsi muutenkin jännitän varsin harvoissa tilanteissa), enkä usko enää ikinä kokevani vastaavaa.

Kirkon käytävä tuntui lyhyeltä, sillä lyhyt se onkin. Pappi puhui mielestäni todella hyvin, eikä seremonia kestänyt varmaankaan edes kahtakymmentä minuuttia. Vihkivirtemme oli 548, eli Tule kanssani, Herra Jeesus.

Kirkon pihassa napsittiin hieman kuvia, minkä jälkeen koko porukka siirtyi juhlapaikalle. Kättelimme vieraat sisälle ja kemut alkoivat.

En todellakaan jaksa referoida koko tilaisuuden kulkua, mutta tässä pääkohtia: puheita, musiikki- ja lauluesityksiä, pari hääleikkiä, hyvää ruokaa, makoisaa kakkua, omaperäinen kimpunheittosovellus, sukkanauhan heitto, häävalssi, tanssahtelua, naurua, seurustelua, hauskanpitoa. Itselläni ainakin oli kivaa, toivottavasti kaikilla muillakin! Päivästä jäi liuta ihania muistoja, joita vaalin koko elämän ajan.

Parin päivän "ikäisenä" rouvana voin suositella naimisiinmenoa lämpimästi jokaiselle (ja olen itse asiassa jo suositellutkin parille kaverille). Ja kuulemma tästä se vain paranee vuosien myötä. ;)

Laitan vielä liudan kuvia perään, vaan en juuri nyt. Täytyy vielä ennen illan treenejä hoitaa hieman vaimovelvollisuuksia, kuten ruoanlaittoa, pyykkien viikkaamista ja sen sellaista. ;)